Turkulaisen Seutula-Filmin Tyrvään murrekirjasta inspiroituneiden ihme filmien joukkoon kuuluu myös animaatio ”Ruumis riihessä vilkutteli”. Klikkaa ja kammoksu!
”Tarina perustuu Tyrvään murrekirjan selostamiin tositapahtumiin”, kerrotaan lopputeksteissä.
Muistatko kansantarinan Remmantuusta?
Tyrvään murteen sanakirjassa tarina on Elli Hollon vuonna 1957 tutkija Lauri Simonsuurelle kertomassa muodossa.
Remmantuu oli Tyrvään Vatajassa Rekulla asusteleva riihitonttu. Niin kuin riihitontuille oli tapana, myös Rekulla vietiin aina riihelle tontulle syötävää ja vastavuoroisesti tonttu piti huolen riihestä.
Elli Hollo kertoi:
”Emäntä laitto sten sen trenkiv viämään kerran taas sillep puuroo ja maitoo. No, se trenki oli niin ilkee, että se söi ne itte ja pisti ulosteita siihej ja vei ne sille.”
Remmantuu ei ollut tästä pitänyt, vaan oli pistänyt riihen tuleen ja sanonut:
- Kusi kasi paska puuro, Rekur riihi Remmantuu.
* * *
Turkulainen Seutula-Filmi, sama joka on tehnyt Virtarannan Tyrvään murrekirjan pohjalta kokonaisen lyhytelokuvien sarjan, teki yhden filminpätkän myös Remmantuu-tarinan innoittamana.
Katsele ja äimistele: taide-elokuvaparodia ”Katso minua silmiin”.
Filmin saatesanoiksi on kirjoitettu ”Kokeneiden taide-experttien lausahduksia tästä filmistä, joka ei VIELÄ ole voittanut mitään palkintoa”:
”Tyhjentävä taide-elämys”
”Me olemme kaikki yhdessä tässä suuressa mitättömyydessä, tämä filmi jos mikä kuvastaa tätä tunnetta täydellisesti”
”Olen uusi ihminen tämän nähtyäni”
”Tyrvää.”
Sopuli kertoo, että Sastamalan koulutuskuntayhtymälle on keksitty slogan. Se kuuluu näin:
“Taitoa työelämään - osaamista tulevaan”.
Tuota slogania on varmaan joku aika jollakin kokoonpanolla hierottu. On mietitty vaihtoehtoja, karsittu vaihtoehtoja, päädytty tähän ja oltu sitä mieltä, että tämä on hyvä.
Mutta sitä ei liene mietitty, mihin tätä slogania tarvitaan. Miten sillä halutaan erottua, ketä sillä halutaan vakuuttaa?
Noin itsestään selvä, kuivuuttaan rahiseva ”slogan” ei ansaitse sloganin nimeä.
Vammalassa esiintymismatkalla ollut trubaduuri Olli Suolahti kuoli päivälleen 57 vuotta sitten, 4. marraskuuta 1951.
Katso Suolahden soittama kansanlaulu Velisurmaaja Ylen Elävästä arkistosta.
Jukka Kemppinen kirjoittaa tämän päivän blogikirjoituksessaan rakennustyömaista suomalaisten kirjailijoiden taustalla. Monella tärkeällä kirjailijalla on teoksissaan sanastoa ja kuvastoa, jonka käsittämiseksi on tiedettävä yhtä ja toista. Viidalla ”julku” ja ”roisto”, muun muassa.
Kemppinen kirjoittaa Viidasta:
Erikoinen ihminen hän oli. Päätalo tietää samoilla Tampereen työmailla samaan aikaan olleena ja myöntämänsä mukaan kauhistuttavasti Viitaa kadehtineena, että betonimyllärit lausuivat ”Betonimylläriä” ulkomuistista.
Tuohon voisi lisätä sen, mitä Viidan Betonimyllärin synnystä mainitaan NIKRUssa. Tämä on kirjan toisen, urheilua käsittelevän pääluvun loppu:
* * *
”Lojuin yhtenä päivänä pitkän ajomatkan jälkeen saunassa ja mietin, mikä lopulta on ollut se palava voima, joka ajoi urheilemaan vuosi vuoden jälkeen päivästä toiseen. Liki joka arkipäivä me tulimme jumppaporukan kanssa töitten jälkeen salille ja rehkimme siellä väsyksiin asti. Kotona olimme seitsemän aikaan, usein sen jälkeen emme paljon muuta ehtineet tehdä kuin syödä ja mennä nukkumaan. Olin saavuttanut jo vähän päälle parikymppisenä ne haaveet, jotka asetin tavoitteekseni Pajulahden voimistelusalin lattialla maatessani. Kurinalainen urheileminen jatkui kuitenkin siitä vielä kymmenen vuotta eteenpäin, tuhansien hikisten harjoituskertojen verran.
Minulle tuli mieleen Alhoniemen Ransun kertoma tapaus Tammelan perhetalojen rakennustyömaalta heti sodan jälkeen. Ne olivat ne samat talot, joissa Ellekin perheineen asui. Ransu oli työmaalla sähkärinä, ja timpuroimassa siellä oli monien muiden ohella muuan Lauri Viita. Runon Betonimylläri ensimmäinen versio syntyi sillä työmaalla. Se ihan ensimmäinen käsikirjoitus on kirjoitettu laudanpätkiin. Ransu kertoi, että hän oli näkemässä Viidan saamaa kohtausta. Saha ja kirves olivat yhtäkkiä lentäneet nurkkaan, kun Viita otti timpurinkynän käteen ja rupesi käsille sattuneisiin lautoihin kirjoittamaan Betonimylläriä. Kun hän tuli kahvitunnille, hän siirsi tekstiä paperille.
Rakennustyömaa tornein, kojuin,
telinein, tapulein, letkoin, rojuin,
ympäri eloton korttelimuuri: tehdaskaupunki suuri.
Olin betonimylläri sementtikeuhkoin
ja hattureuhkoin, nenässä kuivunut kuona
ja paidassa hiki. Lankulla lojuin. Aamiaismuona
liukeni hiljaa vatsaan. Hahmo poliisipatsaan
himmeni portin luona, jossakin kärysi piki.
Näin se valmis runo alkoi.
Viita oli kirvesmies ja kirvesmiehen poika, mutta kovin häävin timpurin maineessa hän ei työmaalla ollut. Muut kirvesmiehet eivät huolineet Viitaa edes urakkasakkiinsa. Alhoniemen Ransu kuitenkin jutteli Viidan kanssa ja sai vastaavalta mestarilta moitteet, että mitä vittua sinä hänen kanssaan puhelet, sehän on ihan hullu. Kunhan hän nyt leikkii timpuria täällä. Ei Viidan laudanpätkille kirjailemia säkeitäkään osattu pitää minkäänlaisessa arvossa. Miehet heittelivät laudat roistoon, isoon nuotioon, jossa rakennusjätettä poltettiin. Siellä paloi tuhkaksi Betonimyllärin aivan ensimmäinen käsikirjoitus.
Viita oli Ransulle sanonut, että kun päähän tulee kirjoittamisen paine ja pakko, hän ei voi sille mitään. Eivät ihmiset sitä ymmärrä, mutta siinä vain käy juuri näin. Kirjoittaminen sulkee koko muun maailman ympäriltään. Tänä päivänä siitä fiksusta rakennusmestarista ei kukaan puhu mitään, mutta hullusta Viidasta puhutaan vähän enemmän.
Mietin siinä saunan lauteilla maatessani, että kai meillä oli voimisteluun ja urheiluun samankaltainen paine pään sisässä. Oli sisäinen palo, joka ajoi jatkamaan. Kunnianhimo ja muu tällainen eivät sitä paloa viime kädessä selittäneet. Mainetta ja kunniaa saa ihminen monella tavalla niin paljon helpommin ja varmemmin kuin huippu-urheilun tietä.”
Tämän jälkeen alkaa kirjan kolmas osa, joka keskittyy rakennuksilla urakointiin.
(Kalevi Suoniemi ja Marko Vesterbacka: NIKRU - Telinetaiturin muistelmat. Warelia 2007.)
